Talokaupoista tekee haasteellista meidän sijaintimme. Tai siis toivomamme kodin sijainti. Toivomme löytävämme kodin haja-asutusalueelta vesistön ääreltä ilman näköetäisyydellä olevia naapureita. Ja vieläpä hirsirunkoisen pihapiireineen. Haja-asutusalue meillä päin tarkoittaa onnetonta jälleenmyyntiarvoa. Kuitenkin kotikandidaateilla tahtoo olla hintaa, kun ne ovat vesistön ääressä. Ylihintaa sanoisin. Hinnan päälle kun lasketaan remontit, lämmitysjärjestelmät sekä muut pakolliset, muodostuu se kestämättömän suureksi meidän budjetillemme. Isokin laina varmaan pankista saataisiin, mutta kun haluaisimme tehdä vielä tulevaisuudessa muutakin, kuin maksaa lainaa. 

Olipa lähtöhinta mikä vain, todennäköisesti hankinta remontteineen muodostuu niin hintavaksi, että siitä ei tule saamaan omiaan pois. Ei lähellekään. Tämä tekee päätöksen tekemisestä todella vaikeaa ja sitä joutuu miettimään ankarasti: olisiko tämä talo ja tämä paikka sellainen, jossa olisimme onnellisia ja viihtyisimme. Onko tässä kaikki mitä toivomme ja haluamme. Sillä nyt jos tämä ostetaan, siinä on oltava ja elettävä, tuntui miltä tuntui.

Tällä hetkellä pohdimme yhtä taloa melko tosissaan. Sinne ei paista ilta-aurinko, pyyntihinta on reilusti yli puolet enemmän, kuin haluaisimme maksaa ja tulevien remonttien määrä on massiivinen. Pyyntihintaa myyjä tuskin tulee koskaan kohteesta saamaan, joten olemme toiveikkaita hinnanalennuksen suhteen. Onko ilta-auringon puute riittävä syy kieltäytyä muutoin potentiaalisesta kodista?

Tätä ennen on ollut vain yksi kohde johon retkahdimme kohtalaisen pahasti, mutta siitä emme myyjän kanssa päässeet sopimukseen. Useita paikkoja katsellessamme kriteerilista on toki kasvanut ja osiltaan elänyt. Eilen löysin upean kotikandidaatin ihan muualta, kuin olimme ajatelleet. Se kutkutti mahan pohjaa monella tavalla. Mieskin oli siitä hurjan innostunut. Hurahdimme hetkeksi täysin ja nyt koitamme tyynnytellä. Järkisyyt meinaa unohtua kohtalaisen nopeasti ja tyynnyttely on vaatinut jokseenkin rankkaa palauttelua realiteetteihin.

Kodin etsiminen on kovin työlästä, mutta samalla kovin jännittävää. Ja ristiriitaistakin. Positiivista pitkässä etsinnässä on myös se, että ehtii ottaa asioista selvää. Uutta paikkaa katsoessa osaa selvittää mahdolliset ongelmakohdat ja arvioida tulevia remontin tarpeita sekä ymmärtää helpommin, milloin kotikandidaatti on pilattu tehdyillä remonteilla tai on muutoin kaltoin kohdeltu.

Saa nähdä mistä se meidän kolo löytyy ja kauanko sitä joudumme etsimään. En malttaisi odottaa.

Kulunut vuosi on ollut huikea, kiireinen, onnellinen, mutta myös surullinen. Viimeinen kirjoitus käsitteli materian paljoutta ja sen ihmettely on kyllä jatkunut läpi vuoden. Siitä lisää ehkä joskus. Kulunut vuosi pitää sisällään uuden ammatin opiskelujen aloittamisen, meidän häät, puolison ulkomaan komennuksen ja uuden asunnon sekä tuskaisaa kodin kaipuuta. 

Paljon uutta ja ihmeellistä mihin pitää tottua ja kasvaa mukana. Jotkut asioista vaikeita ja haasteellisia, toiset ei. Suuren ikävän sietämisen opettelua (lienee mahdotonta!), uusien asioiden omaksumista ja prosessointia, omien vajavaisuuksien hyväksymistä, kärsivällisyyden opettelua (onkohan sekin mahdotonta..). Tuntuu siltä, että elämä kuljettaa nyt hurjaa vauhtia tuntemattomaan suuntaan. Toivottavasti pysyn mukana.

Yritän tehokkaasti pakata tavaroita, mutta huomaan koko ajan säästäväni tavaroita vielä kaappiin: jos vaikka vielä tarvitsen tätä, ehkä vielä leivon, ehkä vielä teen hilloa, ehkä tarvitsen viittätoista juhlamekkoa (niitä ei kyllä oikeasti ole niin paljon, mutta tuskaantuneena liioittelen)... Ihan täyttä hulluutta. Tänään käänsin kelkkaani ja olen kylmän viileästi pakannut kaikkea mahdollista. Jäljellä kaksi mukia, lautasta, kattila ja pannu. 

Järki siis istui päähän, ainakin vähän. Jos muutto on maanantaina, tänään on lauantai ja pakkaaminen pahasti vaiheessa, on hulluutta edes kuvitella alkavansa leipomaan tämän sekasotkun keskellä. Tai keittämään hillloa. Hillopurkitkin siis pakkasin. Maanantaina tosin tuntui siltä, että aikaahan on vielä vaikka kuinka. Ei sitä taida ollakaan.

Seuraavaksi työkalujen kimppuun. Ahdistavimpana vielä edessä, on vaatekaapit....

Osallistuin tänään fb:ssä tapahtumaan: vuosi ilman uusia vaatteita. On siihen pystytty ennenkin, joten luulisi menevän nytkin. Tarkoittaa vaan tomeraa laihdutusta, että vanhat kaapissa olevat vaatteet mahtuisivat päälle (lakritsajäätelöä nuoleksin tässä suupielistä..).

Ei ole syksyn muutostuulilta säästytty. Uhoa rinnassa kohti parempaa tulevaisuutta. Ainakin vielä.

Aurinko paistaa horottaa ja hellettä piisaa. Auton akku piiputtaa ja autoillen en mihinkään pääse. Itikat ovat ennätysmäisen ärhäköitä ja ulkoilu ahdistaa, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin juosta tai pyöräillä lujaa. Mitään en saa aikaiseksi vaan könötän sohvalla tai sängyllä lukien ja potien huonoa omaatuntoa ja ähkyä. Eli vaikka se kesä tulikin, niin mieli ei ole piristynyt vielä sfääreihin. Epäilen, että kyllä se siitä. Rakkaus pääsee huomenna kesälomalle ja eropäivät pitäisi olla aika nollissa seuraavat nelisen viikkoa. Keskiviikkona ihanat ystävät tulevat mökille saunomaan ja grillaamaan ja suunnittelen jo innolla tarjoiltavia. Ihana kylmä kannullinen ihanaa juomaa... Uh, en malta odottaa!

En kyllä malta odottaa sitä alkavaa lomaakaan! Ihanaa, kun ei tule niitä typeriä eropäiviä, vaan saa lämpööjalempee ihan koko ajan.

Matkaähky ehkä alkaa hellittää. Ajatuksissa on ollut viime viikolla Amsterdam, Köpis, Skotlanti. Ehkä siis päivä jolloin matkusta, on lähempänä kuin äkkiä arvaankaan! Tai ainakin sen haluaminen kuumeisesti. Rahat nimittäin tuntuvat hupenevan vaarallista vauhtia aina kun sitä vähänkin on näköpiirissä. Juuri totesin tilin saldon äärimmäisen huonoksi ja tilasin tusinan verran uusia aterimia siitä huolimatta. ...mutta kun ne oli niin halvalla... IittalaStoren alessa oli Hackmannin Inari-sarjan aterimet 50 e/24 osaa! Tällä hetkellä harkitsen hakevani ystävän nurkista taas yhden puusohvan, jolle ei ole varastointitilaa, eikä siihen olisi rahaakaan. Taas pitäisi antaa pikku avari poskelle, että heräisi todellisuuteen ostosmaniassaan.

Ihanaa keskiviikkogrillaussaunailtamaa odotellen! Ja niitä eropäivättömiä viikkoja!!

Ekan tekstin lopussa olin tehnyt myös listaa, mitä kaikkea haluaisin. Niistä asioista olen ainakin matkustanut matkustanut matkustanut ja nyt on ähky. Olen myös löytänyt sen ihanan ihmisen, vaikka minusta ei olekaan omasta mielestäni tullut sen myötä sen ihanampaa (keskitynkin vain toivomaan, että hänellä pysyvät ruusunpunaiset linssit päässä ajasta iäisyyteen, eikä hän huomaa sitä ei-ihanuuttani!). Olin myös kirjoittanut että haluaisin hallita historiani ja perinteeni. Naurattaa. Lienen ehkä kuitenkin tarkoittanut, että tietäisin siitä enemmän. Vai olisinko ollut niin hassu, että olisin kuvitellut oikeasti voivani sitä hallita. Hölmö minä.

Viime vuonna epämääräisissä tunnelmissa ja kiireisessä työnpuuhassa vietetyn kesän jälkeen tuskailin tulevaisuuttani: mitä nyt ja minne nyt, kun tässäkään en voi olla. Onneksi oli mahdollisuudet matkaan. Ja se matka tuli ja vei mennessään tuoden yllätyksiä mukanaan. Tietenkin. Niinhän siinä aina käy. Kuvittelin, että ottaessani sen etäisyyden, keksisin vastauksia; että asiat ratkeavat poissaollessani; että voin paeta; että palatessani saavun valmiiseen pöytään joka on katettuna helpoilla ja valmiilla ratkaisuilla, joista vain valitsen ja nautiskelen mieluisimmat. Humpsista vaan.

Aika pian huomasin, että mitäänhän ei voi paeta ja että niillä vastauksillakin on tapana tulla, kun ne tulevat. Ratkaisuja ongelmiin tai vastauksia tulevaisuuden varalle ei keksi keksimällä. Näin vakuuttelen vieläkin tällä hetkellä, kun aallonpohjassani märehdin, että mikä minusta tulee isona ja mitä voisin oikeastaan tehdä. Viisi kuukautta Aasiaa kiertäen teki minusta toki jollain kohtaa tietorikkaamman ja kokeneemman ja nähneemmän. Viisi kuukautta Aasiaa antoi myös matkustusähkyn ja nyt en halua mihinkään. Paitsi sitten kohta, kun alkaa taas tehdä mieli matkustaa, mutta se kohta ei ole vielä.

Hämmennys kotiinpaluun jälkeen on ollut sankkaa ja vankkaa. Häkellyttävän sellaista. Sitä on varmasti lisännyt se, että Suomeen palaaminen tarkoitti myös monta muuta muutosta, joita olin kylläkin toivonut ja olin omalla lailla helpottunut siitä, että minulla oli valmiita ratkaisuja jollain tapaa odottamassa. Laskeuduttuani kotimaan kamaralle painelin kimpsuineni ja kampsuineni suoraan sen maailman parhaan ihmisen kainaloon. Se maailman paras ihminen oli hankkinut meille meidän ekan ikioman asunnon (vuokrasellaisen) muutamaa viikkoa aiemmin, eikä minun tarvinnut kuin tulla ihmettelemään sitä ihmettä ja asettua taloksi. 

Kotiinpaluushokki vai mikä lienee on kestänyt näihin päiviin eli melkein kolme kuukautta. Ihan viime päivinä olen vasta alkanut saamaan asioita aikaan ilman kauheaa paniikkia ja ahdistusta, pystynyt kivutta soittelemaan virastoihin, pystynyt kohtaamaan ihmisiä ja liikkumaan ulkona. Ehkä minusta tuleekin vielä tavallinen kansalainen, hip hurraa!

Mieltä hykerryttää se kaikki mitä on tulossa. Ja pelottaakin. Olen onnellinen. 

Vaikeata on kuitenkin hyväksyä tulevaisuuden epävarmuutta, kun ei tiedä mitä on tulossa ja koska. Pitäisi uskaltaa tehdä asioita pelkäämättä liikaa niiden oikeaa tai väärää järjestystä tai mahdollisia vääriä ratkaisuja. Pitäisi koittaa painaa kalloon se, että elämä aina kannattelee ja että me elämme vain tämän kerran, joten on turhaa käyttää se aika siihen, että ei uskalla olla onnellinen.

Rakkaimpani teki minulle eilen listan, mitä pitää tehdä. Listasta sain pyyhittyä yli tänään monta asiaa: hyvä minäää!! Soitin työkkärin biaatsille, soitin talonaiselle, soitin yhteen työpaikkaan, tilasin muutamia papereita, tsekkasin lähimmän yksityisen gynekologin (joskaan en varannut..), istutin basilikat ja sain piirrettyä kesäkeittiön piirustukset rakennustarkastajalle. Hyvä minäää! Listalle kyllä jäi kolme asiaa, joihin en puuttunut ollenkaan ja kolmeen/neljään asiaan pitää palata vielä uudestaan. Mutta silti!! Hyvä minää!

Siihen maailman parhaaseen ihmiseen liittyen: kaivelin tätä blogia jälleen esiin, ja taas luin tuota tekstiä esittelypalkissa

"..se paikka mitä etsit on jossain, paikka mitä et löydä, se on paikka joka tulee vastaan ja sitten tiedät että se on se paikka.."

Niinhän se on. Uudella tavalla. Siinä maailman parhaassa ihmisessä on se paikka.

Maailman parhaan ihmisen löytäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että minusta olisi tullut tasainen ja vakaa, seesteinen ja onnellinen, rauhallinen elämästänautiskelija. Samanlainen kiukkupussi ja äkäpää. Aallonpohjasta ponnistaen kohti uutta paiskoen siinä välissä tavaroita ja hermostuen lisää omasta hermostumisesta.

Tällä hetkellä säännöllistä tuskaa aiheuttaa se, kun reilu kolmikymppinen hönelö ei tiedä mitä elämällään tekisi ja missä järjestyksessä ;) Listalla ammatti, mahdollinen perheenlisäys, kotipaikka ja talo.

Aika mieletöntä, että olen näin onnellinen sen maailman parhaan ihmisen kanssa. Aika mieletöntä, että elämä heittelee niin kuin se jälleen tekee. Vuosi sitten en uskonut, että olisin edes tilanteessa, jossa perheenlisäystä voisi edes ajatella parisuhteessa. Tai että haluaisinkin kenties opiskella ja että joutuisinkin asumaan jossain muualla, kuin siinä omassa paratiisissani ja etsimään uutta korvike-paratiisia.

Aika mieletöntä.

Käsittämättömän vaikeita hetkiä nuo aallonpohjat. Oppiikohan niitä joskus hallitsemaan, vai pitääkö vaan hyväksyä, että näin on? Tiedän joka kerran, että se menee ohi, mutta silti sitä on tajuttoman vaikea kestää. Kohtuuttoman jopa. Ja ne itsesyytökset, jotka siitä syntyy, kun ei saa tehtyä mitään ja olo on vielä pahempi. Piiskaaminen ei auta ja silti teen sitä enemmän tai vähemmän joka kerran. 

Ja kun on paha olo, syön. Ajattelen, että ostan jotain hyvää ruokaa, niin tulee parempi mieli. Sitten syön. Ja sitten tulee vielä pahempi olo, kun syö. Morkkis makkaroista, joita syömisestä tulee vyötärölle, lanteille... yök. Ja sitten ajattelen, että pitäisi syödä terveellisemmin eikä ollenkaan herkkuja. Ja kun en siihenkään pysty, tulee vieläkin pahempi mieli. 

Minusta ei ole mihinkään, eikä tästä elämästä tule mitään. Ja no, aina siitä sitten kuitenkin tulee. Tänään on jo parempi päivä.

Paitsi. Jostain syystä jo monena keväänä, lumi tietää, koska olen vanhempieni luona. Siis katolla oleva lumi. Se tippuu ovien eteen, kun se tietää, että minä olen täällä ja se tietää, että minun on ne lumet siitä poistettava. Ja niin taas. Sitä oli tänään niiiiin paljon. Ääh. Isä osti itselleen pari talvea sitten lumilingon ja minä ajattelin sitä, kun katselin sitä lunta. Jota oli niiiiin paljon.

Aukaisin ovet varastosta, jossa se lumilinko on. Olin kerran aiemmin käyttänyt sitä aparaattia. Isä oli muka neuvonut miten se toimii. No mitä minä siitä muistin, en mitään. En todellakaan ymmärrä noista moottori-vehkeistä sitten mitään. Melkein jo hylkäsin koko ajatuksen. Ja sitten katseeni löysi taas sen lumen, jota oli niiiiin paljon. Ja katsoin uudestaan sitä linkoa. Ja ajattelin, että hitot, kai minä yhden lingon saan käyntiin. Jotenkin. Hetken aikaa minä sitä tuijotin eri puolilta ja lopulta toisella yrittämällä sain aikaan sankan savupilven, järkyttävän polttoaineen katkun ja isosti pärisevän lingon. 

No hikisen urakan jälkeen lunta ei ole enää niiiiin paljon. Paitsi äsken näin ikkunasta, kun ne loputkin tulivat alas. Voi huokaus. Linko ei ole kuitenkaan kauhean kätevä poistamaan katolta tullutta lunta. Tai ainakaan isin linko ei ole. Lumi on liian tiivistä, kovaa ja märkää. Kai.

Pitäisi lähteä kotiin. Käydä kaupassa. Käydä alkossa. Ajaa autolla. Ei vieläkään huvita. Mutta kai se on pakko. Vaikka mikä pakko se on. Ei mikään. Tämä on kolmas aamu, kun olen jo pakannut kaikki ovelle valmiiksi lähtöön. Aiempina päivinä en ole lähtenyt. Lähdenköhän tänään?

Viisumin hankinta oli minulle pitkän pitkä prosessi. Ensin siitä puhuttiin pari vuotta. Lopulta sain viisumianomuksen kotiin asti. Täytin sen ja hankin vakuutusyhtiöstä todistukset ja rahatkin nostin automaatista lompakkoon odottamaan. Aioin säästää (!) käyttämällä vanhoja passikuvia, joita oli vielä jäljellä Aasian reissulta kolme vuotta sitten. Ne kuvat on jossain. Varmasti on. Mutta jos ihmisen tavarat asuvat navetassa pahvilaatikoissa 80 kilometrin päässä kotoa, niin saahan ne olla jossain. Tiedän kyllä, että ne ovat samassa isossa mini-grip-pussissa sen vihreän muistikirjan kanssa, joka minulla oli mukana siellä Aasiassa ja johon kirjoitin kaikenlaista. Siellä ne on. Muiden muistojen kanssa. Mutta mikähän se nyt olikaan noista kaikista banaanilaatikoista, jossa juuri tuo pieni muistikirja ja passikuvat ovat. 

Elettiin marraskuuta 2012. Sitten tuli joulukuu 2012. Tammikuu 2013, helmikuu 2013.. Totesin, että ei taida auttaa. Uudet passikuvat. Minä niin vihaan mennä valokuvattavaksi. Piti tilata uusi vakuutustodistus, kun se vanha oli mennyt jo umpeen. Sekin. No maaliskuussa 2013 sain kuin sainkin hakemuksen kaikkine liitteineen (no kuulostaapa haasteelliselta: kaksi lappua, vakuutustodistus ja passikuva.. huh huh) toimitettua eteenpäin. No eipä siinä tietenkään sitten kaikki. Soittivat, että ei tämä passin voimassaoloaika riitä. No riittääpäs, minä laskin!! Jaa niin, mutta sehän olikin marraskuussa, kun minä laskin. En maaliskuussa. Laitetaanko 11 kk. Laitetaan. Ei, en hanki uutta passia kun anna sen viisumin nyt vaan tulla jos on tullakseen, juu juu, hinta on sama, anna olla, tulkoon. Kaksi ja puoli viikkoa ja minulla oli jännittävä Venäjän viisumi.

Sitten tuli se ensimmäinen jännittävä matka sinne tankille. Halpaa Venäjän bensaa. Tupakkaa naapurille. Hurjat tarinat hurjista rajamuodollisuuksista, tuntien jonottamisesta ja mielivaltaisista virkailijoista. No jännittihän se. Nauratti ja hihitytti. Onneksi oli ne kaksi konkaria mukana. Kaikki laput oli täytetty valmiiksi etukäteen. Pitää kuulemma olla, kun muuten ovat muut rajan ylittäjät vihaisia kun hidastetaan jonoja ja virkailijat pahalla päällä. Ja lapuissa ei saa olla suttuja eikä epäselvyyksiä, muuten saadaan taas pahaa silmää. Suomen passintarkastus meni leppoisasti. Autosta ulos, sisälle, tervehdys, passi luukusta, silmäys, passi takaisin, ulos ja autoon. Sitten se jännä pala: Suuri ja mahtava Neuvos... siis öhöm, Venäjä.

No niin, näytä nyt passi, ei tarvi muuta, elä aja vielä, oota että antaa merkin, pysähy jo nyt. No niin AJA! Ja nyt, ei, pysähy, oota, oota, no nyt tuonne, antaa merkkiä, eikö anna, kato kato, viittoo se, ala MENNÄ! Ja nyt sitten otat tämän lapun, tämän ja passin ja annat ekalla luukulla kaikki. Sitten menet punasta linjaa ja sitten annat tuon ja tämän ja passin. Ja jos kysyy että montako ni kolme. Aha! Sitten kaikki ovet auki ja laput tuolle jolla on tuo puku, ei tuolle toiselle. Ja peräkontti auki ja teet kaikki mitä se käskee. Sitte leima lappuun ja matka jatkuu. Vielä kerran passin vilauttelua puomilla. 

Aikamoista. Ja tämä mennen tullen. Mutta eihän se nyt sitten oikesti ollut niin paha homma. Ensimmäisellä reissulla kun tultiin takaisin, passipoika flirttaili (enkä minä älynny) ja muutenkin sujui ilman jonottamista. Toisella kertaa jo viisaampana. Kolmannella kerralla jo kuin konkari. Melkein. Ensimmäistä kertaa Venäjän puolella passintarkastuksessa tuli kyllä mieleen Kaakkois-Aasian reissun passintarkastukset. En enää muista mikä maa se oli, mutta siellä oli luukun eteen piirretty jalan jäljet. Virkailija ei suostunut edes ottamaan passia vastaan, ennen kuin seisoit oikealla kohdalla. Suorassa, hymyilemättä.

Mutta se Vuokkiniemi. Minuakin oli sinne jo useaan otteeseen kutsuttu kylään. Eivät mahtaneet uskoa, että oikeasti joskus tulisin. Nauroivat jo, kun se viisumin hankintakin oli vain sellaista haikailua. No mutta nyt sitten lähdettiin. Ihan vaan pikaisesti yhdeksi yöksi. Illalla rajan yli ja Kostamukseen ostamaan saunaoluet. Kostamus oli kuin Lahti, siskoni mielestä kylläkin pahempi, että Lahti ei muka olisi ihan niin ankea. Mielipiteitähän maailmaan mahtuu ja minun mielestä se oli Lahti. Lahti on harmaa ja ankea. Niin oli Kostamuskin. 

Matka Vuokkiniemeen kulki kuonavuorten ohi. Huh huh. Maisema ei hivellyt alkutaipaleella silmiä. Soratie oli kohtuullisessa kunnossa. Viittojen mukaan Kostamuksesta Vuokkiniemeen olisi n. 50 km. Matka kestää noin tunnin. Matkalla näkyi komeita ja vähemmän komeita maisemia. Edessä näkyi korkeita vaarojen lakia ja suuria aukkohakkuita. Metsien hakkuut on tosiasia, jolta ei voinut sulkea silmiä, vaikka olisi halunnut. 

Mietin matkalla useaan kertaan pyöräretkeä, josta olemme puhuneet ja jonka haluaisimme toteuttaa. Testimatka siintää mielessä ja mietin reittiä, taukopaikkoja, kesäistä maisemaa... Joooh, innostun koko ajan lisää. Matkan varrella ei ole oikeastaan mitään. Tollonjoki, tuo suomalaisen sotahistorian yksi isoista muistoista, on 8 km ennen Vuokkiniemeä. Tien lähellä jokivarressa on hautausmaa, jonne ei nyt pääse, kun lunta on vielä niin paljon.

Vuokkiniemi. Emme käänny kylän keskustaan, vaan ajamme tuttumme luo suoraan. Hän ottaa meidät lämpimästi vastaan jo pihalla. Puramme tavarat ja tuliaiset autosta ja käymme sisään. Olin odottanut paljon alkeellisempaa mökkiä kaiken kuulemani perusteella. Hassua. Kyly on lämmin, joten syömme, saunomme, naapurikin tulee mukaan, rupattelemme, otamme lasilliset ja nukkumaan. Illalla saatoimme naapurin kotiinsa ja pääsin näkemään hänenkin talonsa. Tähtitaivas kaartui upeana. Täällä oli kuitenkin muutama katuvalo, kotona niitä ei ole. Olisiko se tähtitaivas kuitenkin kotona kauniimpi? On se.

Aamulla minua ajelutetaan autolla Vuokkiniemen kylässä. Käydään sen ainoassa kaupassa, kylätalolla ja koululla. Kylätalosta olin kuullut jo jos vaikka kuinka. Siellä oli hiljaista ja suurin osa ovista lukittuna. Meille kuitenkin avattiin hetken kuluttua siellä olevan museotilan ovi ja tutustuimme omin nokkine siihen. 

Palattiin, lähdettiin pilkille aurinkoon, mitään ei saatu ja mentiin takaisin. Minä lähdin myöhemmin omalle tutkimusmatkalleni. Toivoin ensin saavani seuraa, mutta heti kun lähdin pihasta, totesin, että hyvä näin. Autoillessamme ajoimme kolhoosin vanhojen karjasuojien ohi. Suuntani oli siis selvä ja niitä kohti. Ennen navetoille saapumista löysin kauniin palasen kalmistoa. Auringonvalo tuli kauniisti puiden lomasta ja tunnelma oli jotenkin erikoisen haikea.

Navetat olivat valtavia raunioita ja jollain tavalla saatoin kuulla ja nähdä eläimet ja ihmiset, elämän, äänet, kaiken. Olin tietenkin utelias, enkä tyytynyt katselemaan tieltä, vaan hyppäsin hangille ja otin lähituntumaa. Jotain jännittävän kiehtovaa siinä kaikessa oli. Niissä vanhoissa piikkilanka-aidoissa, muovipusseissa tuulessa, rikkotuneet ikkunat, romahtaneet katot.. kaikki. Olisin voinut viipyä siellä vielä kauan. Viivyinkin melko pitkään. Kesällä pitää mennä uudestaan. Kun se on toinen maailma jälleen.

Jätin navetat puolipakolla ja jatkoin matkaa kylän keskellä olevalle harjulle ja vanhalle vesitornille. Vesitornin toinen seinämä oli yksi suuri vihreä jääputous. Valtava. Upea. Harjulla kävellessä toisella puolella näkyi kolhoosin navetoiden rauniot ja toisella puolella Kuittijärven iso selkä sekä kylän talot. Ja harjulla komea mäntymetsä.

Aika oli vihollinen tällä retkellä ja tutkimusretki jäi kesken. Hyvä niin. Pitää palata uudestaan. Paluumatkalla toki rynnin vielä suosikkikohteen kautta: kalmisto. Mikähän siinäkin on, että hautausmaat on mulle aina niitä paikkoja, jossa pitää käydä, jos kohdalle sattuu. Tollonjoen hautausmaa on vuorossa sitten, kun pääsen käymään sulan kelin aikana.

Matkustaessani missä vaan, katselen taloja sillä silmällä, missä haluaisin asua. Näin itseni asumassa Vuokkiniemessä. Kyllä vain. Harmillista, etten ole esimerkiksi lahjakas taiteilija, joka voisi mennä asumaan sinne vuodeksi tekemään omaa taidettaan. Kylä hurmasi minut, kyllä vain. Aivan kuin niin monet muut ennen minua ja minun jälkeeni. Tulen uudestaan ja näen ja koen. Matka jatkuu syvemmälle, se on varmaa. Koska, sitä en tiedä.

Paluumatkalla ihmettelin metsiä tien varrella, sitä yhtä hienoa suota jota katselin jo tullessa. Ja olin vaan. Hyvä retki. Palatessa pikastoppi Kostamuksessa. Se ei ollut vieläkään ihana.

Venäjä:  vuosiviisumi (tarkkaan ottaen 11kk viisumi!) on hankittu ja auton tankkausta lukuun ottamatta kertaalleen käyty vierailulla pidemmällä: Kostamus ja Vuokkiniemi.

- Viisumi hankittu Vartiuksen Rajankontista hintaan 189 euroa. Tämä oli mun eka viisumi sinne ja siitä tuli 20 eur lisämaksu. Viisumin tulo kesti n. 2,5 vko. Ja 11 kk siitä syystä, että aikailin ja aikailin ja lopulta passin päivämäärät ei enää riittäneet 12 kk viisumiin.

- Reilu viikko sitten tein ensimmäisen yön yli reissun Vuokkiniemeen tuttujen luokse. Mennen tullen matkalla piipahdettiin Kostamuksessa. Taidanpa kirjoittaa siitä reissusta lisää ihan oman kirjoituksen.

Toukokuussa Puola: Gdansk ja Varsova

- Lennot alle 80 eur/nuppi Turku-Gdansk-Turku by WizzAir , eli ei hassumpaa ja vaikutti kummasti pikaiseen ostopäätökseen. 

- Gdansk kartoitetaan ensin ja vietetään sitten muutama päivä myös Varsovassa.

- Mitään tarkempia suunnitelmia ei ole, mutta ehtiihän tässä. Lähtöön on vielä reilu kolme viikkoa.

- Ihana päästä JOHONKIN!

Lokakuussa Espanja: Barcelona, Malaga ja Girona

- Lennot halvalla RyanAirilta Tampere-Girona-Tampere. Ja pommiin meni, kun hutiloin halvalla ja nyt harmittaa. Lennot n. 140 eur/nuppi meno-paluu.

- Lisukkeeksi tähän lennot Vuelingilla Barcelona-Malaga-Barcelona n. 85 eur/nuppi

- Voi hitto, miten harmitti, kun nämä menin ja ostin. Tai siis tuon ensimmäisen satsin. Ajattelin ja kuvittelin, että tuolloin on vielä ihan lämmintä Etelä-Euroopassa. En siis tutkinut tilannetta ollenkaan. Lennot tuli eteen ja oli halvat. Ostanko? No osta. Ostin. Pari viikkoa ja sitten tutkin. Sitten hutkin. Että olisi ollut nyt riittävän halpaa niin ostin sittä lisukkeeksi lennot Malagaan toiveissa, josko siellä olisi lämmin. Mene ja tiedä. Mutta ostettu on ja säästetty ei. Toivottavasti tämä matka jäisi kuitenkin mieleen positiivis-merkkisenä. Se on yllätys... 

Marraskuussa purjehtimaan Afrikkaan (Mauritius, Madagaskar, Etelä-Afrikka): Ai ai ai, mitä nannaa! Onko tämä sitten totta vai ei, se selviää, kun kippari päättää saanko lähteä vai en (kunhan nyt saisin sen kyselyn täytettyä ja lähetettyä!!). Ja jos lupa heltiää, mitä sanoo finanssipuoli. 

Tämä on niin lupaavan ja ihanan kuuloinen reissu, että toivottavasti pääsen sinne. Meillä kävi pari vuotta sitten asiakkaan etelä-afrikkalainen nainen. Hän kävi meillä uudestaan helmikuussa ja koska olemme molemmat innokkaita matkustelijoita, puhuimme toki tästä aiheesta. Sivulauseessa hän tuli pyytäneeksi minua mukaan purjehdukselle! Lopulta puhuimme vielä ulkoportailla hänen lähtiessään pois, että lähtisinko ja ihanko oikeasti ja vau ja voi! Oven sulkeutuessa laitoin Spotifyn päälle ja ensimmäinen kappale, joka sieltä kuului oli tämä : Neu! - Leb' wohl

Eikö tämä ole selvä merkki, että lähdettävä on?? Seuraavana päivänä tämä 30-vuotias käveli nöyränä leivosten kera kertomaan vanhemmilleen, mikä ihana matka tytärtä olisi odottamassa... Eivät sanoneet suoraan ei, joten mahdollisuudet velkakirjan kirjoittamiseen lienee ainakin pienet.

TÄNÄÄN ajattelin, että ellen saa olla tässä paratiisissani nyt, tänään ja tulevaisuudessa, minun pitää matkustaa. Ja matkustaa ja matkustaa. 

Ongelmana on se, että mistä tähän kaikkeen löytyy raha. Mikäli joudun jättämään paratiisini, se johtuu siitä, että suunnitelmille nousi seinä vastaan ja on muutettava pois työn puutteessa. Työn puute tarkoittaa rahan puutetta. Rahan puute tarkoittaa mahdottomuutta matkustaa.

Ikävän kuuloinen kierre.

Aika näyttää kuinka käy. Syyskuun loppuun asti on mentävä täysillä. Ainakin. Sitten taidetaankin jo olla viisaampia.

Muistin, että olen joskus avannut tällaisen blogin. Sitä en muistanut, että olisin kirjoittanut tänne noin monta kertaa. Nyt, kun mietin, luulenpa, että blogi on alkanut vielä aikaisemmin, mutta vuonna 2009 olen poistanut vanhat tekstit ja aloittanut alusta. Samaa mietin taas: poistaisinko vanhat tekstit vai en... Jään miettimään.

Nyt, jos kuvailisin itseäni ja elämääni esittelytekstin verran, se olisi ehkä jotain tällaista:

30-vuotias sinkku metsän keskellä hengittää onnellisuutta sisään jokaisella hengen vedolla samalla hakaten päätään ajoittain seinään ja kokien elämisen tuskaa.

Olin kirjoittanut aiemmin osaan esittelystä: "..se paikka mitä etsit on jossain, paikka mitä et löydä, se on paikka joka tulee vastaan ja sitten tiedät että se on se paikka.."   

Olinkohan keksinyt ihan itse vai mistä lienen kopioinut. Mutta. Se paikka on löytynyt. Jostain, mistä en uskonut sen löytyvän. Tai tiesin, mutten uskonut, uskoin, mutten uskaltanut. Muuttuukohan se paikka joskus, vai onko se vain kerran, voiko se olla jossain muualla ja jos sen on kerran löytänyt, voiko se lakata olemasta? 

Elämä on yhteensattumia, kuten aika on osoittanut. Uskon ehkä vieläkin enemmän kohtaloon, kuin aikaisemmin. Olen ehkä jopa viisastunut vuosien varrella ja oppinut reflektoimaan asioita uudella tavalla. Myös ymmärtämään ne hyvät asiat pahoissa asioissa, hyvyys ja onni joka on nyt mahdollista, kun joskus oli riittävän pahaa ja myrkyllistä. En osaisi nauttia nyt, jos en joskus olisi kärsinyt.

Asuessani Mikkelissä, kävin tuttuni kanssa pienellä vaelluksella Etelä-Karjalassa. Nuotiolla istuessamme puhuimme onnellisuudesta. Hänen mielestään onnen määrä maailmassa on vakio: toisella menee huonosti, niin toisella menee hyvin ja kokee onnea, toinen on toista onnellisempi ja toinen ei ollenkaan. Tavallaan näin. Ja ilman sitä pahaa, huonoa ja ikävää, ei lopulta enää tunnista sitä hyvää.

Kuten todettua, rönsyilyä ja hetihän se lähti. Mutta mitä se haittaa. Tämä onkin ihan minun ikioma kanavani. Rönsyillään niin että näköä haittaa. Joskus ne rönsytkin löytävät toisensa ja ehkä yhteisen suunnankin

Minulla on pitkä lista asioita, joita haluaisin tehdä lähitulevaisuudessa ja joskus tai ikinä. Yleensä minulla on kiire, enkä omista sellaista kärsivällisyyttä, että jaksaisin odottaa asioiden tapahtumista. Kehityn kyllä siinäkin koko ajan. Mutta vaikeaa se on. Enkä tiedä tai jaksa aina ymmärtää, miksi niin pitäisi tehdä. Minulla kuitenkin on paljon asioita, joita haluaisin oppia, kokea tai saada aikaiseksi tässä elämässä. Ja aika moni niistä asioista on sellaisia, että ne olisi mielestäni jo pitänyt tapahtua ja koen tuskaa, kun niin ei ole. 

- Haluaisin tehdä itselleni sulkkukoston

- Haluaisin oppia puhumaan vienankarjalaa

- Haluaisin oppia itkemään äänellä. Ja laulamaan.

- Haluaisin hallita historiani ja perinteeni

- Haluaisin MATKUSTAA MATKUSTAA MATKUSTAA

- Haluaisin saada sen ihanan oman hirsiseinäisen pirttini ja sinne ihanat omat huonekaluni.

- Haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä kehitysmaissa

- Haluaisin päästä Tunturi-Lappiin näkemään ja kokemaan sen vuodenkierron

- Haluaisin joskus löytää sen ihanan miehen, jonka kanssa olisin ihana

- Haluaisin osata tehdä hyvää ruisleipää. Sellaista, mitä kaikki kehuvat.

- Haluaisin kyllä muutenkin olla vähän kaikessa niin hyvä, että olisin ylivertainen. Oishan se komeeta. Oisko?

- Haluaisin oppia visualisoimaan ja realisoimaan omat visioni, ajatukseni ja tunnelmani kirjoituksena, kuvana tai ainakin puheena, kun nyt se on niin kovin kovin vaikeaa.