On aina jaksanut herättää kummastusta kanssaeläjissä se yksinkertainen fakta, että en ole tähän ikään vielä koskaan käynyt Venäjällä. Ikinä. No, ei ole ollut tarvetta. Ei ole tuntunut siltä. Katsellut olen monesti sinne päin. Lapsena, nuorena ja aikuisena. Mutta mielitekoa ei ole ollut. No nyt on tullut sekin aika, että tuntui siltä. Periaatteessa minuun, kuten moneen muuhunkin suomalaiseen, on juurtunut syvälle negaatioita ko. maasta ja sen kansasta. Totuus minun kohdallani on kuitenkin samalla se, että sattumoisin tuolla Venäjän puolella rajaa, asuu myös minun heimoani. Vienan Karjalassa.

Viisumin hankinta oli minulle pitkän pitkä prosessi. Ensin siitä puhuttiin pari vuotta. Lopulta sain viisumianomuksen kotiin asti. Täytin sen ja hankin vakuutusyhtiöstä todistukset ja rahatkin nostin automaatista lompakkoon odottamaan. Aioin säästää (!) käyttämällä vanhoja passikuvia, joita oli vielä jäljellä Aasian reissulta kolme vuotta sitten. Ne kuvat on jossain. Varmasti on. Mutta jos ihmisen tavarat asuvat navetassa pahvilaatikoissa 80 kilometrin päässä kotoa, niin saahan ne olla jossain. Tiedän kyllä, että ne ovat samassa isossa mini-grip-pussissa sen vihreän muistikirjan kanssa, joka minulla oli mukana siellä Aasiassa ja johon kirjoitin kaikenlaista. Siellä ne on. Muiden muistojen kanssa. Mutta mikähän se nyt olikaan noista kaikista banaanilaatikoista, jossa juuri tuo pieni muistikirja ja passikuvat ovat. 

Elettiin marraskuuta 2012. Sitten tuli joulukuu 2012. Tammikuu 2013, helmikuu 2013.. Totesin, että ei taida auttaa. Uudet passikuvat. Minä niin vihaan mennä valokuvattavaksi. Piti tilata uusi vakuutustodistus, kun se vanha oli mennyt jo umpeen. Sekin. No maaliskuussa 2013 sain kuin sainkin hakemuksen kaikkine liitteineen (no kuulostaapa haasteelliselta: kaksi lappua, vakuutustodistus ja passikuva.. huh huh) toimitettua eteenpäin. No eipä siinä tietenkään sitten kaikki. Soittivat, että ei tämä passin voimassaoloaika riitä. No riittääpäs, minä laskin!! Jaa niin, mutta sehän olikin marraskuussa, kun minä laskin. En maaliskuussa. Laitetaanko 11 kk. Laitetaan. Ei, en hanki uutta passia kun anna sen viisumin nyt vaan tulla jos on tullakseen, juu juu, hinta on sama, anna olla, tulkoon. Kaksi ja puoli viikkoa ja minulla oli jännittävä Venäjän viisumi.

Sitten tuli se ensimmäinen jännittävä matka sinne tankille. Halpaa Venäjän bensaa. Tupakkaa naapurille. Hurjat tarinat hurjista rajamuodollisuuksista, tuntien jonottamisesta ja mielivaltaisista virkailijoista. No jännittihän se. Nauratti ja hihitytti. Onneksi oli ne kaksi konkaria mukana. Kaikki laput oli täytetty valmiiksi etukäteen. Pitää kuulemma olla, kun muuten ovat muut rajan ylittäjät vihaisia kun hidastetaan jonoja ja virkailijat pahalla päällä. Ja lapuissa ei saa olla suttuja eikä epäselvyyksiä, muuten saadaan taas pahaa silmää. Suomen passintarkastus meni leppoisasti. Autosta ulos, sisälle, tervehdys, passi luukusta, silmäys, passi takaisin, ulos ja autoon. Sitten se jännä pala: Suuri ja mahtava Neuvos... siis öhöm, Venäjä.

No niin, näytä nyt passi, ei tarvi muuta, elä aja vielä, oota että antaa merkin, pysähy jo nyt. No niin AJA! Ja nyt, ei, pysähy, oota, oota, no nyt tuonne, antaa merkkiä, eikö anna, kato kato, viittoo se, ala MENNÄ! Ja nyt sitten otat tämän lapun, tämän ja passin ja annat ekalla luukulla kaikki. Sitten menet punasta linjaa ja sitten annat tuon ja tämän ja passin. Ja jos kysyy että montako ni kolme. Aha! Sitten kaikki ovet auki ja laput tuolle jolla on tuo puku, ei tuolle toiselle. Ja peräkontti auki ja teet kaikki mitä se käskee. Sitte leima lappuun ja matka jatkuu. Vielä kerran passin vilauttelua puomilla. 

Aikamoista. Ja tämä mennen tullen. Mutta eihän se nyt sitten oikesti ollut niin paha homma. Ensimmäisellä reissulla kun tultiin takaisin, passipoika flirttaili (enkä minä älynny) ja muutenkin sujui ilman jonottamista. Toisella kertaa jo viisaampana. Kolmannella kerralla jo kuin konkari. Melkein. Ensimmäistä kertaa Venäjän puolella passintarkastuksessa tuli kyllä mieleen Kaakkois-Aasian reissun passintarkastukset. En enää muista mikä maa se oli, mutta siellä oli luukun eteen piirretty jalan jäljet. Virkailija ei suostunut edes ottamaan passia vastaan, ennen kuin seisoit oikealla kohdalla. Suorassa, hymyilemättä.

Mutta se Vuokkiniemi. Minuakin oli sinne jo useaan otteeseen kutsuttu kylään. Eivät mahtaneet uskoa, että oikeasti joskus tulisin. Nauroivat jo, kun se viisumin hankintakin oli vain sellaista haikailua. No mutta nyt sitten lähdettiin. Ihan vaan pikaisesti yhdeksi yöksi. Illalla rajan yli ja Kostamukseen ostamaan saunaoluet. Kostamus oli kuin Lahti, siskoni mielestä kylläkin pahempi, että Lahti ei muka olisi ihan niin ankea. Mielipiteitähän maailmaan mahtuu ja minun mielestä se oli Lahti. Lahti on harmaa ja ankea. Niin oli Kostamuskin. 

Matka Vuokkiniemeen kulki kuonavuorten ohi. Huh huh. Maisema ei hivellyt alkutaipaleella silmiä. Soratie oli kohtuullisessa kunnossa. Viittojen mukaan Kostamuksesta Vuokkiniemeen olisi n. 50 km. Matka kestää noin tunnin. Matkalla näkyi komeita ja vähemmän komeita maisemia. Edessä näkyi korkeita vaarojen lakia ja suuria aukkohakkuita. Metsien hakkuut on tosiasia, jolta ei voinut sulkea silmiä, vaikka olisi halunnut. 

Mietin matkalla useaan kertaan pyöräretkeä, josta olemme puhuneet ja jonka haluaisimme toteuttaa. Testimatka siintää mielessä ja mietin reittiä, taukopaikkoja, kesäistä maisemaa... Joooh, innostun koko ajan lisää. Matkan varrella ei ole oikeastaan mitään. Tollonjoki, tuo suomalaisen sotahistorian yksi isoista muistoista, on 8 km ennen Vuokkiniemeä. Tien lähellä jokivarressa on hautausmaa, jonne ei nyt pääse, kun lunta on vielä niin paljon.

Vuokkiniemi. Emme käänny kylän keskustaan, vaan ajamme tuttumme luo suoraan. Hän ottaa meidät lämpimästi vastaan jo pihalla. Puramme tavarat ja tuliaiset autosta ja käymme sisään. Olin odottanut paljon alkeellisempaa mökkiä kaiken kuulemani perusteella. Hassua. Kyly on lämmin, joten syömme, saunomme, naapurikin tulee mukaan, rupattelemme, otamme lasilliset ja nukkumaan. Illalla saatoimme naapurin kotiinsa ja pääsin näkemään hänenkin talonsa. Tähtitaivas kaartui upeana. Täällä oli kuitenkin muutama katuvalo, kotona niitä ei ole. Olisiko se tähtitaivas kuitenkin kotona kauniimpi? On se.

Aamulla minua ajelutetaan autolla Vuokkiniemen kylässä. Käydään sen ainoassa kaupassa, kylätalolla ja koululla. Kylätalosta olin kuullut jo jos vaikka kuinka. Siellä oli hiljaista ja suurin osa ovista lukittuna. Meille kuitenkin avattiin hetken kuluttua siellä olevan museotilan ovi ja tutustuimme omin nokkine siihen. 

Palattiin, lähdettiin pilkille aurinkoon, mitään ei saatu ja mentiin takaisin. Minä lähdin myöhemmin omalle tutkimusmatkalleni. Toivoin ensin saavani seuraa, mutta heti kun lähdin pihasta, totesin, että hyvä näin. Autoillessamme ajoimme kolhoosin vanhojen karjasuojien ohi. Suuntani oli siis selvä ja niitä kohti. Ennen navetoille saapumista löysin kauniin palasen kalmistoa. Auringonvalo tuli kauniisti puiden lomasta ja tunnelma oli jotenkin erikoisen haikea.

2013-04-04%2015.56.38-normal.jpg

Navetat olivat valtavia raunioita ja jollain tavalla saatoin kuulla ja nähdä eläimet ja ihmiset, elämän, äänet, kaiken. Olin tietenkin utelias, enkä tyytynyt katselemaan tieltä, vaan hyppäsin hangille ja otin lähituntumaa. Jotain jännittävän kiehtovaa siinä kaikessa oli. Niissä vanhoissa piikkilanka-aidoissa, muovipusseissa tuulessa, rikkotuneet ikkunat, romahtaneet katot.. kaikki. Olisin voinut viipyä siellä vielä kauan. Viivyinkin melko pitkään. Kesällä pitää mennä uudestaan. Kun se on toinen maailma jälleen.

2013-04-04%2016.03.12-normal.jpg2013-04-04%2016.24.12-normal.jpg2013-04-04%2016.23.55-normal.jpg2013-04-04%2016.22.01-normal.jpg2013-04-04%2016.19.13-normal.jpg2013-04-04%2016.18.20%20%E2%80%93%20Kopi2013-04-04%2016.07.44%20%E2%80%93%20Kopi

Jätin navetat puolipakolla ja jatkoin matkaa kylän keskellä olevalle harjulle ja vanhalle vesitornille. Vesitornin toinen seinämä oli yksi suuri vihreä jääputous. Valtava. Upea. Harjulla kävellessä toisella puolella näkyi kolhoosin navetoiden rauniot ja toisella puolella Kuittijärven iso selkä sekä kylän talot. Ja harjulla komea mäntymetsä.

Aika oli vihollinen tällä retkellä ja tutkimusretki jäi kesken. Hyvä niin. Pitää palata uudestaan. Paluumatkalla toki rynnin vielä suosikkikohteen kautta: kalmisto. Mikähän siinäkin on, että hautausmaat on mulle aina niitä paikkoja, jossa pitää käydä, jos kohdalle sattuu. Tollonjoen hautausmaa on vuorossa sitten, kun pääsen käymään sulan kelin aikana.

Matkustaessani missä vaan, katselen taloja sillä silmällä, missä haluaisin asua. Näin itseni asumassa Vuokkiniemessä. Kyllä vain. Harmillista, etten ole esimerkiksi lahjakas taiteilija, joka voisi mennä asumaan sinne vuodeksi tekemään omaa taidettaan. Kylä hurmasi minut, kyllä vain. Aivan kuin niin monet muut ennen minua ja minun jälkeeni. Tulen uudestaan ja näen ja koen. Matka jatkuu syvemmälle, se on varmaa. Koska, sitä en tiedä.

2013-04-04%2016.57.18-normal.jpg


2013-04-04%2018.26.32-normal.jpg



Paluumatkalla ihmettelin metsiä tien varrella, sitä yhtä hienoa suota jota katselin jo tullessa. Ja olin vaan. Hyvä retki. Palatessa pikastoppi Kostamuksessa. Se ei ollut vieläkään ihana.

2013-04-04%2018.53.45-normal.jpg