Haaveilen ja haaveilemme kodista. Aloitimme aktiivisen passiivisen haeskelun reilu vuosi sitten, hetimmiten kun olin palannut Suomeen. Viisaina kirjoitimme ylös kriteerit, joiden tulisi täyttyä. Kirjaaminen tapahtui ihan siitä syystä, että tunnemme itsemme sen verran hyvin, että kun on kuume johonkin, voi innostua ihan vääränlaisesta ihan liikaa. Listan tekeminen oli varmasti hyvä ja viisas juttu. Sovimme, että ennen kuin tehdään yhden yhtä tarjousta mistään paikasta, palaamme ensin listaan ja käymme sen läpi kohta kohdalta. Listassa on mm. kriteereitä kodin sijainnille ja saavutettavuudelle, sähkön ja veden saatavuudesta, koosta ja kunnosta sekä tietenkin hinnasta. Pikkuhiljaa nähtyjen talojen määrä on kasvanut. Lopulta markkinoilla on vain harvakseltaan tarjolla meille sopivia paikkoja. Joitakin paikkoja olemme jopa pyrkineet ostattelemaan selvittämällä omistajat viehkeään paikkaan törmätessä. Toistaiseksi onni ei ole ollut myötäinen.

Talokaupoista tekee haasteellista meidän sijaintimme. Tai siis toivomamme kodin sijainti. Toivomme löytävämme kodin haja-asutusalueelta vesistön ääreltä ilman näköetäisyydellä olevia naapureita. Ja vieläpä hirsirunkoisen pihapiireineen. Haja-asutusalue meillä päin tarkoittaa onnetonta jälleenmyyntiarvoa. Kuitenkin kotikandidaateilla tahtoo olla hintaa, kun ne ovat vesistön ääressä. Ylihintaa sanoisin. Hinnan päälle kun lasketaan remontit, lämmitysjärjestelmät sekä muut pakolliset, muodostuu se kestämättömän suureksi meidän budjetillemme. Isokin laina varmaan pankista saataisiin, mutta kun haluaisimme tehdä vielä tulevaisuudessa muutakin, kuin maksaa lainaa. 

Olipa lähtöhinta mikä vain, todennäköisesti hankinta remontteineen muodostuu niin hintavaksi, että siitä ei tule saamaan omiaan pois. Ei lähellekään. Tämä tekee päätöksen tekemisestä todella vaikeaa ja sitä joutuu miettimään ankarasti: olisiko tämä talo ja tämä paikka sellainen, jossa olisimme onnellisia ja viihtyisimme. Onko tässä kaikki mitä toivomme ja haluamme. Sillä nyt jos tämä ostetaan, siinä on oltava ja elettävä, tuntui miltä tuntui.

Tällä hetkellä pohdimme yhtä taloa melko tosissaan. Sinne ei paista ilta-aurinko, pyyntihinta on reilusti yli puolet enemmän, kuin haluaisimme maksaa ja tulevien remonttien määrä on massiivinen. Pyyntihintaa myyjä tuskin tulee koskaan kohteesta saamaan, joten olemme toiveikkaita hinnanalennuksen suhteen. Onko ilta-auringon puute riittävä syy kieltäytyä muutoin potentiaalisesta kodista?

Tätä ennen on ollut vain yksi kohde johon retkahdimme kohtalaisen pahasti, mutta siitä emme myyjän kanssa päässeet sopimukseen. Useita paikkoja katsellessamme kriteerilista on toki kasvanut ja osiltaan elänyt. Eilen löysin upean kotikandidaatin ihan muualta, kuin olimme ajatelleet. Se kutkutti mahan pohjaa monella tavalla. Mieskin oli siitä hurjan innostunut. Hurahdimme hetkeksi täysin ja nyt koitamme tyynnytellä. Järkisyyt meinaa unohtua kohtalaisen nopeasti ja tyynnyttely on vaatinut jokseenkin rankkaa palauttelua realiteetteihin.

Kodin etsiminen on kovin työlästä, mutta samalla kovin jännittävää. Ja ristiriitaistakin. Positiivista pitkässä etsinnässä on myös se, että ehtii ottaa asioista selvää. Uutta paikkaa katsoessa osaa selvittää mahdolliset ongelmakohdat ja arvioida tulevia remontin tarpeita sekä ymmärtää helpommin, milloin kotikandidaatti on pilattu tehdyillä remonteilla tai on muutoin kaltoin kohdeltu.

Saa nähdä mistä se meidän kolo löytyy ja kauanko sitä joudumme etsimään. En malttaisi odottaa.

 

Taas huomaan, että lähes vuosi on kulunut. Aina ajoittain mietin bloggaamista tai lähinnä kirjoittamista. Tekee mieli tehdä sitä, mutta jokin jarruttaa. Haluaisin kirjoittaa useista asioista, joita mietin ja pohdin, muodostan mielipidettä. Kuitenkin koen, että minun pitäisi pystyä seisomaan mielipiteeni takana, jonka lausun julkisesti. Otan siis asian ehkä vähän liiankin tosissaan. Viime vuoden aikana ja kirjoittamista pohtiessani, olen törmännyt myös siihen, että asiat joista haluaisin kirjoittaa, ovat usein asioita, joita en voi julkisesti pohtia. Tai niin koen. Tai ainakin se olisi hyvin vaikeaa tehdä niin, että en rikkoisi mitään sääntöä tai hyviä tapoja.

Kulunut vuosi on ollut huikea, kiireinen, onnellinen, mutta myös surullinen. Viimeinen kirjoitus käsitteli materian paljoutta ja sen ihmettely on kyllä jatkunut läpi vuoden. Siitä lisää ehkä joskus. Kulunut vuosi pitää sisällään uuden ammatin opiskelujen aloittamisen, meidän häät, puolison ulkomaan komennuksen ja uuden asunnon sekä tuskaisaa kodin kaipuuta. 

Paljon uutta ja ihmeellistä mihin pitää tottua ja kasvaa mukana. Jotkut asioista vaikeita ja haasteellisia, toiset ei. Suuren ikävän sietämisen opettelua (lienee mahdotonta!), uusien asioiden omaksumista ja prosessointia, omien vajavaisuuksien hyväksymistä, kärsivällisyyden opettelua (onkohan sekin mahdotonta..). Tuntuu siltä, että elämä kuljettaa nyt hurjaa vauhtia tuntemattomaan suuntaan. Toivottavasti pysyn mukana.

 

Maailman tuskaa materian muodossa. Materian määrä omassa taloudessani iskee silmille, kun muutto on jälleen kerran ajankohtainen. Voihan buenos diaz, millaisen määrän kaksi hamsteria osaa koota kasaan, ja kuinka vaikea siitä tavarasta on päästä eroon hyvistä aikeista huolimatta.

Yritän tehokkaasti pakata tavaroita, mutta huomaan koko ajan säästäväni tavaroita vielä kaappiin: jos vaikka vielä tarvitsen tätä, ehkä vielä leivon, ehkä vielä teen hilloa, ehkä tarvitsen viittätoista juhlamekkoa (niitä ei kyllä oikeasti ole niin paljon, mutta tuskaantuneena liioittelen)... Ihan täyttä hulluutta. Tänään käänsin kelkkaani ja olen kylmän viileästi pakannut kaikkea mahdollista. Jäljellä kaksi mukia, lautasta, kattila ja pannu. 

Järki siis istui päähän, ainakin vähän. Jos muutto on maanantaina, tänään on lauantai ja pakkaaminen pahasti vaiheessa, on hulluutta edes kuvitella alkavansa leipomaan tämän sekasotkun keskellä. Tai keittämään hillloa. Hillopurkitkin siis pakkasin. Maanantaina tosin tuntui siltä, että aikaahan on vielä vaikka kuinka. Ei sitä taida ollakaan.

Seuraavaksi työkalujen kimppuun. Ahdistavimpana vielä edessä, on vaatekaapit....

Osallistuin tänään fb:ssä tapahtumaan: vuosi ilman uusia vaatteita. On siihen pystytty ennenkin, joten luulisi menevän nytkin. Tarkoittaa vaan tomeraa laihdutusta, että vanhat kaapissa olevat vaatteet mahtuisivat päälle (lakritsajäätelöä nuoleksin tässä suupielistä..).

Ei ole syksyn muutostuulilta säästytty. Uhoa rinnassa kohti parempaa tulevaisuutta. Ainakin vielä.

Viime viikolla ostin lähikaupungin kierrätyskeskuksesta itselleni uudetvanhat Järviset. Kaikki talviurheiluvälineet olivat alennuksessa -70%. Ostin sukset itselleni ja jollekin hiihtämään opettelevalle kummilapselle, ystävän pienelle tai kelle vaan, sekä yhdet suksisauvat. Yhteishinta 4,81 euroa. Ei huonommasti. Suksia joutunee tuunaamaan uusilla siteillä mikäli mummun vanhoja monoja ei enää mistään löydy tai ne eivät mahdu megalomaaniseen kokoon paisuneisiin jalkoihini. MUTTA tähän siis liittyi säätila. Viime viikolla nimittäin pystyi hyvin helposti kuvittelemaan jo itsensä hiihtämässä jäisellä järvellä, kun nyt tänne sitten tulikin se kesä! Ja suksia ei pysty enää ajattelemaan vaikka olisivatkin kuinka hienot.

Aurinko paistaa horottaa ja hellettä piisaa. Auton akku piiputtaa ja autoillen en mihinkään pääse. Itikat ovat ennätysmäisen ärhäköitä ja ulkoilu ahdistaa, kun mitään muuta ei voi tehdä kuin juosta tai pyöräillä lujaa. Mitään en saa aikaiseksi vaan könötän sohvalla tai sängyllä lukien ja potien huonoa omaatuntoa ja ähkyä. Eli vaikka se kesä tulikin, niin mieli ei ole piristynyt vielä sfääreihin. Epäilen, että kyllä se siitä. Rakkaus pääsee huomenna kesälomalle ja eropäivät pitäisi olla aika nollissa seuraavat nelisen viikkoa. Keskiviikkona ihanat ystävät tulevat mökille saunomaan ja grillaamaan ja suunnittelen jo innolla tarjoiltavia. Ihana kylmä kannullinen ihanaa juomaa... Uh, en malta odottaa!

En kyllä malta odottaa sitä alkavaa lomaakaan! Ihanaa, kun ei tule niitä typeriä eropäiviä, vaan saa lämpööjalempee ihan koko ajan.

Matkaähky ehkä alkaa hellittää. Ajatuksissa on ollut viime viikolla Amsterdam, Köpis, Skotlanti. Ehkä siis päivä jolloin matkusta, on lähempänä kuin äkkiä arvaankaan! Tai ainakin sen haluaminen kuumeisesti. Rahat nimittäin tuntuvat hupenevan vaarallista vauhtia aina kun sitä vähänkin on näköpiirissä. Juuri totesin tilin saldon äärimmäisen huonoksi ja tilasin tusinan verran uusia aterimia siitä huolimatta. ...mutta kun ne oli niin halvalla... IittalaStoren alessa oli Hackmannin Inari-sarjan aterimet 50 e/24 osaa! Tällä hetkellä harkitsen hakevani ystävän nurkista taas yhden puusohvan, jolle ei ole varastointitilaa, eikä siihen olisi rahaakaan. Taas pitäisi antaa pikku avari poskelle, että heräisi todellisuuteen ostosmaniassaan.

Ihanaa keskiviikkogrillaussaunailtamaa odotellen! Ja niitä eropäivättömiä viikkoja!!

Huhtikuussa 2013 kaivoin viimeksi tämän blogini esiin suurin kuvitelmin, että nyt kirjoitan. Enpä kirjoittanut. En tiedä kuvittelenko vähän salaa nyt samaa, mutta koitan olla itselleni armollisempi sen suhteen, että kirjoitanko vaiko enkö. Ensimmäisessä kirjoituksessani olin kuitenkin pohtinut tuota samaa esittelytekstin lainausta, kuin tein eilenkin. Silloin se paikka oli se vastaus. Se on vieläkin, nyt se ei vain ole saatavilla ja on löydettävä muita keinoja. Ja on onneksi se maailman paras ihminen.

Ekan tekstin lopussa olin tehnyt myös listaa, mitä kaikkea haluaisin. Niistä asioista olen ainakin matkustanut matkustanut matkustanut ja nyt on ähky. Olen myös löytänyt sen ihanan ihmisen, vaikka minusta ei olekaan omasta mielestäni tullut sen myötä sen ihanampaa (keskitynkin vain toivomaan, että hänellä pysyvät ruusunpunaiset linssit päässä ajasta iäisyyteen, eikä hän huomaa sitä ei-ihanuuttani!). Olin myös kirjoittanut että haluaisin hallita historiani ja perinteeni. Naurattaa. Lienen ehkä kuitenkin tarkoittanut, että tietäisin siitä enemmän. Vai olisinko ollut niin hassu, että olisin kuvitellut oikeasti voivani sitä hallita. Hölmö minä.

Viime vuonna epämääräisissä tunnelmissa ja kiireisessä työnpuuhassa vietetyn kesän jälkeen tuskailin tulevaisuuttani: mitä nyt ja minne nyt, kun tässäkään en voi olla. Onneksi oli mahdollisuudet matkaan. Ja se matka tuli ja vei mennessään tuoden yllätyksiä mukanaan. Tietenkin. Niinhän siinä aina käy. Kuvittelin, että ottaessani sen etäisyyden, keksisin vastauksia; että asiat ratkeavat poissaollessani; että voin paeta; että palatessani saavun valmiiseen pöytään joka on katettuna helpoilla ja valmiilla ratkaisuilla, joista vain valitsen ja nautiskelen mieluisimmat. Humpsista vaan.

Aika pian huomasin, että mitäänhän ei voi paeta ja että niillä vastauksillakin on tapana tulla, kun ne tulevat. Ratkaisuja ongelmiin tai vastauksia tulevaisuuden varalle ei keksi keksimällä. Näin vakuuttelen vieläkin tällä hetkellä, kun aallonpohjassani märehdin, että mikä minusta tulee isona ja mitä voisin oikeastaan tehdä. Viisi kuukautta Aasiaa kiertäen teki minusta toki jollain kohtaa tietorikkaamman ja kokeneemman ja nähneemmän. Viisi kuukautta Aasiaa antoi myös matkustusähkyn ja nyt en halua mihinkään. Paitsi sitten kohta, kun alkaa taas tehdä mieli matkustaa, mutta se kohta ei ole vielä.

Hämmennys kotiinpaluun jälkeen on ollut sankkaa ja vankkaa. Häkellyttävän sellaista. Sitä on varmasti lisännyt se, että Suomeen palaaminen tarkoitti myös monta muuta muutosta, joita olin kylläkin toivonut ja olin omalla lailla helpottunut siitä, että minulla oli valmiita ratkaisuja jollain tapaa odottamassa. Laskeuduttuani kotimaan kamaralle painelin kimpsuineni ja kampsuineni suoraan sen maailman parhaan ihmisen kainaloon. Se maailman paras ihminen oli hankkinut meille meidän ekan ikioman asunnon (vuokrasellaisen) muutamaa viikkoa aiemmin, eikä minun tarvinnut kuin tulla ihmettelemään sitä ihmettä ja asettua taloksi. 

Kotiinpaluushokki vai mikä lienee on kestänyt näihin päiviin eli melkein kolme kuukautta. Ihan viime päivinä olen vasta alkanut saamaan asioita aikaan ilman kauheaa paniikkia ja ahdistusta, pystynyt kivutta soittelemaan virastoihin, pystynyt kohtaamaan ihmisiä ja liikkumaan ulkona. Ehkä minusta tuleekin vielä tavallinen kansalainen, hip hurraa!

Mieltä hykerryttää se kaikki mitä on tulossa. Ja pelottaakin. Olen onnellinen. 

Vaikeata on kuitenkin hyväksyä tulevaisuuden epävarmuutta, kun ei tiedä mitä on tulossa ja koska. Pitäisi uskaltaa tehdä asioita pelkäämättä liikaa niiden oikeaa tai väärää järjestystä tai mahdollisia vääriä ratkaisuja. Pitäisi koittaa painaa kalloon se, että elämä aina kannattelee ja että me elämme vain tämän kerran, joten on turhaa käyttää se aika siihen, että ei uskalla olla onnellinen.

Rakkaimpani teki minulle eilen listan, mitä pitää tehdä. Listasta sain pyyhittyä yli tänään monta asiaa: hyvä minäää!! Soitin työkkärin biaatsille, soitin talonaiselle, soitin yhteen työpaikkaan, tilasin muutamia papereita, tsekkasin lähimmän yksityisen gynekologin (joskaan en varannut..), istutin basilikat ja sain piirrettyä kesäkeittiön piirustukset rakennustarkastajalle. Hyvä minäää! Listalle kyllä jäi kolme asiaa, joihin en puuttunut ollenkaan ja kolmeen/neljään asiaan pitää palata vielä uudestaan. Mutta silti!! Hyvä minää!