Olen murjottanut pari päivää vanhempieni talossa yksin. On tuntunut niin siltä, että seinät kaatuu päälle ja haluan vain piiloutua kaikelta tässä maailmassa. Unohtua peiton mutkaan ja kadota. Kunnes on parempi.

Käsittämättömän vaikeita hetkiä nuo aallonpohjat. Oppiikohan niitä joskus hallitsemaan, vai pitääkö vaan hyväksyä, että näin on? Tiedän joka kerran, että se menee ohi, mutta silti sitä on tajuttoman vaikea kestää. Kohtuuttoman jopa. Ja ne itsesyytökset, jotka siitä syntyy, kun ei saa tehtyä mitään ja olo on vielä pahempi. Piiskaaminen ei auta ja silti teen sitä enemmän tai vähemmän joka kerran. 

Ja kun on paha olo, syön. Ajattelen, että ostan jotain hyvää ruokaa, niin tulee parempi mieli. Sitten syön. Ja sitten tulee vielä pahempi olo, kun syö. Morkkis makkaroista, joita syömisestä tulee vyötärölle, lanteille... yök. Ja sitten ajattelen, että pitäisi syödä terveellisemmin eikä ollenkaan herkkuja. Ja kun en siihenkään pysty, tulee vieläkin pahempi mieli. 

Minusta ei ole mihinkään, eikä tästä elämästä tule mitään. Ja no, aina siitä sitten kuitenkin tulee. Tänään on jo parempi päivä.

Paitsi. Jostain syystä jo monena keväänä, lumi tietää, koska olen vanhempieni luona. Siis katolla oleva lumi. Se tippuu ovien eteen, kun se tietää, että minä olen täällä ja se tietää, että minun on ne lumet siitä poistettava. Ja niin taas. Sitä oli tänään niiiiin paljon. Ääh. Isä osti itselleen pari talvea sitten lumilingon ja minä ajattelin sitä, kun katselin sitä lunta. Jota oli niiiiin paljon.

Aukaisin ovet varastosta, jossa se lumilinko on. Olin kerran aiemmin käyttänyt sitä aparaattia. Isä oli muka neuvonut miten se toimii. No mitä minä siitä muistin, en mitään. En todellakaan ymmärrä noista moottori-vehkeistä sitten mitään. Melkein jo hylkäsin koko ajatuksen. Ja sitten katseeni löysi taas sen lumen, jota oli niiiiin paljon. Ja katsoin uudestaan sitä linkoa. Ja ajattelin, että hitot, kai minä yhden lingon saan käyntiin. Jotenkin. Hetken aikaa minä sitä tuijotin eri puolilta ja lopulta toisella yrittämällä sain aikaan sankan savupilven, järkyttävän polttoaineen katkun ja isosti pärisevän lingon. 

No hikisen urakan jälkeen lunta ei ole enää niiiiin paljon. Paitsi äsken näin ikkunasta, kun ne loputkin tulivat alas. Voi huokaus. Linko ei ole kuitenkaan kauhean kätevä poistamaan katolta tullutta lunta. Tai ainakaan isin linko ei ole. Lumi on liian tiivistä, kovaa ja märkää. Kai.

Pitäisi lähteä kotiin. Käydä kaupassa. Käydä alkossa. Ajaa autolla. Ei vieläkään huvita. Mutta kai se on pakko. Vaikka mikä pakko se on. Ei mikään. Tämä on kolmas aamu, kun olen jo pakannut kaikki ovelle valmiiksi lähtöön. Aiempina päivinä en ole lähtenyt. Lähdenköhän tänään?